Älä hankkiudu eroon turhasta tavarasta

Selailin Marie Kondon KonMari -kirjaa, mutta jätin sen kesken. Ymmärrän tavarattoman ja pelkistetyn elämän ihanuuden, mutta en kykene pitämään Marie Kondon messuamista tavaran “hävittämisestä” eettisenä tai ekologisena. Sivu sivulta metodi kuulosti aina vain itsekeskeisemmältä ja kulutusyhteiskuntaa ruokkivalta. KonMari -metodin lähtökohtana on nimittäin ennen kaikkea tavaran hävittäminen, mutta eihän se tavara mihinkään oikeasti häviä. Se häviää omasta kodista, mutta maapallolta se ei ainakaan toistaiseksi häviä. Voit siivota omat kaappisi, mutta neljän seinän ulkopuolella tuo “hävitetty” tavara jatkaa elämäänsä muiden riesana.

Hesari uutisoi jokin aika sitten, että edes kehitysmaat eivät oikeasti tarvitsisi kaikkea sitä lumppua, jota länsimaalaiset siivouspäivien jälkeen hyväntekeväisyyteen kuskaavat. Länsimaalainen voi iloisesti nähdä mielessään, että jossakin Afrikan mantereella se huonosti istuva paita kulutetaan aivan loppuun ja näin anteeksi annetaan oma kulutussynti. Oikeasti myös muissa maissa vaatteita osataan heittää pois ja kuluttaa lisää.

Tietääkö joku, milloin siivoamisen tärkeäksi osaksi muodostui tavarasta eroon hankkiutuminen? Itse en tiedä, mutta nykyään siivouspäivän maskotteja ovat tavaraa pursuavat Ikean kassit ja jätesäkit, jotka kuskataan iloisesti muiden ongelmaksi. Eikö tavaroita voisi vain järjestää niin, että ne vievät vähemmän tilaa? Marie Kondon mukaan ei, sillä tavaroiden säilömisessä on ennen kaikkea kyse “ongelman piilottamisesta”. Tämän vuoksi ei riitä, että tavaran saa siististi kaappiin vaan siitä on hankkiuduttava eroon. Asiaa voisi tarkastella myös niin päin, että todellinen ongelma, maapallolle kertyvä ja ympäristöä kuormittava rojumäärä, piilotetaan omasta kodista ja elämästä. Omasta mielestäni tämä on vielä enemmän ongelman kieltämistä ja piilottamista.

Toki KonMarissa ja vastaavissa suursiivouksissa on aina pohjalla se idea, että opimme kuluttamaan vähemmän ja ostamaan vain asioita, joista todella välitämme ja joita todella haluamme. Todellisuudessa “vien kiertoon” -ajattelu voi olla polttoainetta kuluttamiselle. Kun kaapit siivoaa puhtaaksi säännöllisesti, on lisää tilaa ostaa tavaraa, jota rakastaa äärettömästi – kunnes se Konmarin sanastoa mukaillen on “täyttänyt tehtävänsä” eikä “tuota meille enää iloa”.

Ehkä olisikin eettisempää olla anti-KonMari ja lopettaa luopuminen. Väitän, että jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.

Jos meidän olisi säilytettävä jokainen messulahja, pakkaus, apteekista saatu epäkäytännöllisen pieni muovipussi ja koriste-esine, alkaisimme ehkä kyseenalaistaa sitä, miksi yhteiskunnassamme tehtaat puskevat ulos tällaista roskaa. Tai vaihtoehtoisesti alkaisimme hyötykäyttää aivan kaiken, jotta roskan sijaan asuntomme olisi täynnä hyödyllisiä esineitä. Ehkä alkaisimme kyseenalaistaa muotia, joka muuttuu niin nopeasti, että meidän on tehtävä vaatekaappisiivouksia ja “hävitettävä” jokainen asuste, jota emme ole käyttäneet kuuteen kuukauteen.

Tai ehkä minun olisi pitänyt lukea Marie Kondon kirja loppuun. Pääasia kuitenkin on se, että en ostanut tuota kirjaa omakseni. Se olisi nimittäin aika nopeasti päätynyt hävitettäväksi.

Mainokset

Etkö osaa painaa nappia? Hienoa!

”Olenko aivan toivoton tapaus, kun en ole kauhean tottunut käyttämään sosiaalista mediaa”, kysyy asiantuntija, jolla on kadehdittava määrä kokemusta ja tietoa omasta alastaan.

Tässä tulee nyt rautalangasta väännettynä yksi totuus: Sosiaalisen median käyttö on helpompi opetella kuin omaksua useamman vuoden koulutuksen ja työkokemuksen tuoma substanssi.

Olen melko varma, että jossakin päin maailmaa joku opettaa kanaa, apinaa tai kissaa twiittaamaan herkkupalojen avulla tai jos opettaisi, uskoisin, että elukka kuin elukka oppisi hakkaamaan oikeaa täppää namia vastaan. Kukaan tuskin silti rekrytoisi hamsteria toimimaan asiantuntijana tai työntekijälähettiläänä.

Asiantuntija joka ei osaa painaa nappia on helppo tapaus. Hänelle pitää opettaa vain napin painaminen. Hamsterille taas pitäisi lähteä opettamaan substanssia, mikä on huomattavasti haastavampi tehtävä. Jos on kyennyt hankkimaan itselleen tutkinnon joltakin alalta ja työskentelemään sen parissa, olen melko varma, että oppii myös sen, mitä nappia painamalla mitäkin tapahtuu.

Mölytä osaa kuka tahansa, yleisö kiinnostuu asiantuntijasta 

Tarkkailemalla joitakin taitavia sosiaalisen median käyttäjiä, voi huomata, että hyvin harva heistä on vain someguruja – heillä kaikilla on myös valtavasti tietoa, näkökulmaa ja tärkeää sanottavaa. Sen vuoksi joidenkin jo vaikutusvaltaa ja mielipidejohtajuutta keränneiden ei sosiaalisessa mediassa tarvitse tehdä muuta kuin laittaa valot päälle ja jengi kokoontuu kuuntelemaan, mitä sanottavaa heillä on.

Hekään eivät kuitenkaan ole saaneet asemaansa ilmaiseksi, vaan he ovat esimerkiksi perinteisessä mediassa luoneet asiantuntijabrändiään. Asiantuntijabrändi onkin se asia, johon kannattaa kiinnittää oma huomio.

Kun työpaikalla viestinnästä vastaava ihminen tulee kertomaan, että nyt kaikki someen, ei kannata alkaa pyöritellä ahdistuneena sitä, että nyt on otettava uusi kanava haltuun ja tunnistettava napit. Kannattaa mielummin alkaa koota listaa siitä, mitä sanottavaa on, mitä haluaa sanoa, mistä asioista tahtoo keskustella, millaista asiantuntemusta voi tarjota muille ihmisille ja mitä tahtoo saada aikaan. Toivottavasti kouluttajakin ymmärtää sivuta tätä eikä keskity yksinomaan nappuloihin.

On ihan ok treenata sosiaalisen median käyttöä twiittaamalla kevyempiä aiheita, uudelleentwiittailemalla ja jakamalla hauskoja juttuja, mutta apupyörät voi tipauttaa, kun tekniikka on hallussa.

Asiantuntija vieraassa heimossa 

Ehkäpä vaikein asia sosiaalisessa mediassa on se, että oppii mukauttamaan oman viestintänsä sopimaan kanavan antamiin rajoitteisiin ja siellä vallitsevaan keskustelukulttuuriin.

Olen joskus kehottanut uutta kanavaa haltuunottavia kuvittelemaan, että he ovat antropologeja, jotka ovat menossa tutustumaan tuntemattomaan heimoon. Jos päättää jäädä vain omaan telttaan ja tiirailee reippaan etäisyyden päästä muiden touhuja, ei koskaan oikeasti pääse sisäpiireihin. On hypättävä mukaan ja opeteltava se tapa, jolla heimo viestii, selvitettävä millainen viestintä herättää huomiota ja mikä hukkuu meteliin. Mihin ihmiset tarttuvat ja miten sanat kannattaa asetella?

Viestintää ja vuorovaikutusta on vaikea opetella, jos meinaa möllöttää hiljaa ja pysyä kaukana. Jos lähdet kokeilemaan, kykenet pikkuhiljaa mukauttamaan viestintääsi siten, että osaat pakata tärkeimmän pointin 140 merkkiin tai kertoa oman näkökulmasi LinkedInissä olevaan keskusteluun. On nimittäin äärettömän vaikeaa olla hyvä jossakin, mitä ei ole koskaan tehnyt. Viulunsoittoa, polkupyöräilyä tai sosiaalisessa mediassa vuorovaikuttamista ei voi opetella ainoastaan teoriassa – kyllä sitä on vain kokeiltava.

 

Köyhät sisällöt tekevät meistä kultakaloja

Luin jokin aika sitten Kalle Pirhosen blogista, miten lyhytvideobisneksessä menestyneet sisällöntuottajat ovat alkaneet testata longformia. Teksti ilahdutti, sillä olen lukuisia kertoja osoittanut mieltäni sitä väitettä vastaan, että ihmiset eivät kykene/halua/viitsi kuluttaa aikaansa juuri minkään sisällön parissa muutamaa minuuttia pidempään.

Kysyin taannoin Twitterissä, miten pitkään ihmiset ovat itse valmiita kuluttamaan aikaansa HYVÄN sisällön parissa ja suurin osa vastasi “korkeintaan viisi minuuttia”. Vastaus hämmensi minua erittäin paljon, sillä tunnen ihmisiä, jotka katsovat Netflixistä suosikkisarjaansa usean jakson putkessa. Tiedän, että kirjoja lainataan, ostetaan ja luetaan yhä. Elokuvia, dokumentteja ja pitkiä tutkivan journalismin taidonnäytteitä tuskin tehdään olemattomalle yleisölle.

Mistä on siis syntynyt käsitys yleisöistä, jotka omaavat vain kultakalan keskittymiskyvyn tai joilla ei riitä aikaa keskittyä yhteen sisältöön edes vartiksi?

On totta, että selatessa uutisvirtaa, ihminen harvemmin tutkii jokaista ohi vilisevää sisältöä. Mutta on joko yleisön aliarvioimista tai oman sisällön köyhyyden puolustelua, jos yleisön ajan tai keskittymiskyvyn puute on ainoa selitys sille, ettei julkaistua sisältöä kuluteta loppuun.

Liian pitkä vai tylsä ja turha? 

Kerroin edellä olevan esimerkin tuttavalleni, joka totesi Netflixin, elokuvien, dokumenttien ja kertovan journalismin olevan “ihan eri asia”. Ehkä ongelmana on se, että huonoa ja sisällöllisesti köyhää materiaalia tulee joka tuutista niin paljon, että osa ihmisistä on alkanut pitää hyvää, laadukasta ja koukuttavaa sisältöä “poikkeuksena”. Kun joku huutaa ”sisältö”, ihmiset näkevät päänsä sisällä tyhjää huutavia blogitekstejä, laahavia videoita ja itseään toistavia artikkeleja.

Helposti lankeaa ajattelemaan, että taidetta, viihdettä ja journalismia tehdään aivan eri säännöin kuin esimerkiksi markkinointiviestintää tai asiantuntijasisältöä. Ehkä tehdäänkin, mutta näin ei tarvitse olla.

Heinekenin uusi mainos kestää 4:26 minuuttia, mutta yksikään sekunti ei tunnu turhalta, kun sanomana on muutakin kuin ”osta kaljaa ja biletä”.  Jos homman jujun kykenee imaisemaan sisäänsä, prosessoimaan ja kuluttamaan 3-10 sekunnissa, ei yleisön aikaa kannatakkaan tuhlata puhumalla hitaammin tai toistamalla samaa uudestaan ja uudestaan. Jos tarinan ymmärtäminen, prosessointi ja kokeminen vaatii enemmän aikaa, on 4:26 minuuttia täysin oikeutettu pituus.

Hidas sisältö palvelee ihmisen ajattelua 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yliopistonlehtori Elina Kouki on mielipidekirjoituksessaan huolissaan äidinkielen ylioppilaskokeen typistämisestä ja sen seurauksista. Hän korostaa, että vaikka digitaalisuuden avulla tekstin saa kirjoitettua nopeammin, ihmisen ajattelu ei ole sen nopeampaa. Me emme ajattele nopeammin, prosessoi tietoa, rakenna argumentteja ja synteeseejä tai sisäistä lukemaamme nopeammin vain siksi, että se näkyy tietokoneen ruudulla.

Nopeasti kulutettavaa ja sisäistettävää sisältöä tarvitaan, mutta kannattaa pohtia, minkä “normaalin” mukaan lähdemme luomaan sääntöjä, joilla ohjataan esimerkiksi asiantuntijoita tuottamaan blogitekstejä.

Psykiatrian professori Erkki Isometsä kirjoitti Suomen Psykiatriyhdistyksen blogiin tekstin, jossa hän perusteli vääriksi tiettyjä lääkehoitoon liittyviä väitteitä. Teksti ei ollut tiivis ja nopeasti sisäistettävä, mutta sitä jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa ja siteerattiin uutismedioissa.

Isometsä olisi varmasti saanut muutamia pääpointteja lyhyempään listaukseen, mutta pitkä ja syväluotaava teksti palveli sekä yleisöä että hänen ajamaansa asiaa. Hän avaa yksityiskohtaisesti aiheen ja oikoo huolellisesti virheellisiä väittämiä. Hänen taustansa, kokemuksensa ja asiantuntemuksensa riittävät siihen, että hän pystyy nostamaan esille monipuolisesti faktoja ja tutkimukseen perustuvaa tietoa. Ennen kaikkea, lyhyempi teksti olisi saattanut jättää pois sellaista informaatiota, jonka maallikko tarvitsee perehtyessään hänelle vieraaseen aiheeseen.

On olemassa monimutkaisia ja vaikeita asioita, joiden selittäminen ei käy hetkessä, joten on vaarallista uskotella itselleen, että lyhyys ja tiiviys ovat laadun takeita. Joskus täytyy uskaltaa antaa omalle asialleen sen verran tilaa, kuin se ansaitsee ja tarvitsee. Vielä tärkeämpää on välillä syventyä pitkään sisältöön ja antaa itselleen aikaa ajatella.

 

Mutta nyt te sitkeimmät, jotka olette lukeneet loppuun asti: oletteko samaa mieltä vai eri mieltä? Miten pitkiä sisältöjä te suositte ja milloin sisältö on liian pitkä tai lyhyt? 

 

 

Asiantuntija, olet lahjataloudessa! 

Asiantuntijalle saattaa välillä hiipiä ikäviä ajatuksia, jotka estävät häntä jakamasta ajatuksiaan, ideoitaan ja näkemyksiään sosiaalisessa mediassa. Miksi pitäisi jakaa ilmaiseksi tietoa ihmisille, kun muutenkin teen sitä töissä joka päivä. Tai sitten päässä pyörii ahdistus siitä, että ei ole mitään uutta sanottavaa, sillä joku älykkäämpi on ehtinyt ensin.

Onneksi melanesialaiset heimot ovat tämänkin meidän puolestamme jo aikoja sitten ratkaisseet. Hyvä asiantuntija, sinä elät lahjataloudessa, joten jos kärsit edellä mainituista huolista, voit nyt luopua niistä ja alkaa vaikka kirjoittaa blogia.

Antropologi B. Malinowski tutki kula-kauppaa (oikeammin sanottuna kulavaihdantaa) Melanesiassa 1900-luvun alussa. Melanesialaiset pitivät yhteyttä toisiin heimoihin kierrättämällä arvokkaita esineitä kylästä toiseen. Kallisarvoinen esine saattoi olla esimerkiksi rannekoru, jonka vuoksi lähdettiin satojen kilometrien merenkäynnille, jotta seuraava kylä saisi esineen itselleen. Arvo määräytyi sen mukaan, kenellä esine oli aikaisemmin ollut.

Sosiaalisessa mediassa asiantuntijat toimivat hyvin samalla tavalla kuin melanesialaiset heimot.

Leikitään, että arvokas esine on blogikirjoitus. Asiantuntija kirjoittaa blogiinsa ja jakaa tekstin sen jälkeen muissa kanavissa. Toinen asiantuntija törmää blogikirjoitukseen ja jakaa sen omilla saatesanoilla luoden näin omaa asiantuntijabrändiään. Sosiaalisessa mediassa vaeltavan blogikirjoituksen arvo määräytyy sekä kirjoittajan että tekstin eteenpäin jakaneen perusteella. Tuntemattomankin asiantuntijan blogi on lukemisen arvoinen, kun sen jakaa asiantuntija, jota arvostaa jo valmiiksi.

Sosiaalisen median lahjataloudessa asiantuntijat tuottavat sisältöä ilman, että olettavat saavansa siitä maksua ja muut saavat vapaasti iloita niistä sanoista, joita joku toinen on kirjoittanut. Kukaan ei ole vain tuottaja, sillä vene ajautuu jokaisen rantaan jossakin kohtaa – jokainen saa vastalahjaksi jatkuvasti muiden asiantuntijoiden osaamista, ajatuksia ja ideoita. Monet ovat valmiita merimatkaan eli käärimään hihat ja tuottamaan muita palvelevia sisältöjä.

Mutta palataanpa alussa oleviin ongelmiin. Miksi minä jakaisin ajatuksiani ja asiantuntijuuttani ilmaiseksi työajan ulkopuolella? No siksi, että jos kukaan ei tekisi sitä, kulakauppa loppuisi.

Ilman lahjataloutta, ei olisi ilmaista tietoa, inspiroivia sisältöjä ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta sosiaalisessa mediassa.

Me etääntyisimme toisistamme samalla tavalla kuin Melanesian asukkaat olisivat etääntyneet toisista heimoista, jos kukaan ei olisi suostunut hyppäämään veneeseen ja viemään arvoesineitä lahjaksi seuraavaan kylään. Olisimme yksin saarellamme keskellä merta ja ilman muita asiantuntijoita, joiden kanssa jakaisimme ajatuksiamme.

Entä mitä jos ei ole mitään uutta sanottavaa? Jos joku muu on jo kirjoittanut siitä, mistä minä voisin kertoa? Sillä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Ei ole väliä, keneltä olet saanut idean tai lahjan, sillä muiden tutkimukseen, ajatuksiin, työhön tai blogikirjoituksiin viittaaminen vain lisää sanomasi arvoa.

Hyvä idea ei muutu huonoksi vain siksi, että joku muu kuin sen alkuperäinen esittäjä lausuu sen ääneen.

Vähintään jokaisessa tekstissä, jonka kirjoitat ja jokaisessa ajatuksessa, jonka muotoilet sanoiksi, on hiukan sinun omaa henkilökohtaista näkökulmaasi. Tai ehkä tekstilläsi tutustuta ihmiset tutkijaan tai asiantuntijaan, josta he eivät muuten olisi kuulleet? Aina ei tarvitse olla lahjan tekijä, joskus voi olla vain lahjan antaja.

Kuulostaako aivan liian idealistiselta? Suurin osahan brändää itseään, jotta saavuttaisi taloudellista hyötyä työpaikan, myynnin tai jonkin muun muodossa. Melanesialaiset eivät kuitenkaan olleet meitä idealistisempia. Kulakaupan yhteydessä käytiin myös tavallista kauppaa. Toisin sanoen: Anna lahja, niin pääset vaihtamaan esineen elintarvikkeisiin.

Varastaako sosiaalinen media sielun?

On upeaa, kun asiantuntija ei hyödynnä sosiaalista mediaa siksi, että hänellä ei ole aikaa tai osaamista. Kertoessaan syyn, hän antaa myös ratkaisun: Järjestä minulle aikaa, laita minut koulutukseen ja kerro tarkemmin, mitä minun pitää tehdä, niin minä pystyn tuottamaan sellaista sisältöä, jota toivot. Suurempi haaste on, kun edessä on ihminen, joka kertoo syyksi sen, että ei tahdo sosiaaliseen mediaan.

Hän kertoo, ettei tahdo mukaan somehömpötykseen ja höystää pointtiaan kertomuksilla tutusta, joka sosiaalisen median vuoksi ei enää keskittynyt omiin töihinsä tai puolisoonsa tai maalaa uhkakuvan, jossa musta korppi sieppaa viattoman lapsen äidin langettua sosiaalisen median houkutukseen.

Mitä kouluttaja tai työntekijälähettilyysohjelman vetäjä voi tehdä, kun vastassa on Iliaan ja Odysseijan verran myyttejä? 

Turun yliopiston uskontotieteen professori Matti Kamppinen väitteli 1989 tutkimuksellaan, joka tarkasteli Perun sademetsässä elävien heimojen käsityksiä sairaudesta ja kansanlääkinnästä. Luennolla hän kertoi tarinan nuoresta miehestä, joka oli tahtonut riistää henkensä erottuaan tyttöystävästään. Heimon parantaja tutki nuoren miehen ja selvitti, että että mieheen oli isketty kirous. Nuorukaisen päässä olevat maagiset madot saivat hänet toimimaan järjettömästi ja matojen karkotuksen myötä potilaan mieliala koheni nopeasti. Samalla tavalla myös fyysiset oireet parannettiin kyseisessä heimossa.

Kun ihmisen pelko perustuu uskomuksiin, vain maagisten matojen häätö auttaa. Ehkä terapiakin on tietynlaista maagisten matojen häätöä, kuka tietää. Maagisia matoja ei kuitenkaan voi häätää, ellei tunne niitä ja tiedä mistä ne ovat peräisin. Nyt pääsemmekin asian ytimeen:

Mitkä maagiset madot ovat siirtyneet 2010-luvulla aiheuttamaan somevastaisuutta?

Työntekijälähettilään sielu organisaation vankina

Uskomus valokuvan kyvystä varastaa ihmisen sielu on löydettävissä yllättävän monesta eri maapallon kolkasta, yllättävän monesta eri kulttuurista. Tänäkin päivänä tiettyihin paikkoihin matkustavia turisteja neuvotaan olemaan kameroidensa kanssa varovaisia, sillä osa ihmisistä uskoo yhä valokuvauksen vahingoittavan heitä. He yksinkertaisesti eivät tahdo kuvatuksi tai saattavat vaatia suuren korvauksen, jos heidän kotieläimensä kuvataan kameralla – aivan kuin valokuvaaja varastaisi osan eläimestä ottaessaan kuvan.

Vaikka ajatus onkin epärationaalinen, minua houkuttaa hieman uskoa siihen. Onhan valokuva pieni kopio minusta ja sisältää pienen määrän “minuutta”. Vaikka minä poistun valokuvaajan luota, hänellä on yhä minut tallessa vangittuna ikuisesti siihen hetkeen, jossa olin. Vaikka minä jatkaisin elämääni, valokuvassa minä, minun sieluni, on ikuisesti samanlaisena, samassa tilassa.

Samoin käy työntekijälähettiläälle. Hän kirjoittaa asiantuntijablogin tai twiittaa työnantajansa eduksi ja vaikka hän joku päivä vaihtaisikin koko alaa, hänen sielunsa sillä hetkellä kun hän tietyn organisaation leivissä lauloi, on ikuisesti vangittuna ja tallella. Toisaalta ihmiset ovat läpi historian tahtoneet olla kuolemattomia – emmehän muuten olisi niin viehtyneitä ajatuksesta kuoleman jälkeisestä elämästä.

On kuitenkin suuri ero siirtyä kuolemattomaksi sillä hetkellä ja tavalla, kun haluamme. Kummitusjutuista tiedämme, että vääryyttä kokeneet ja liian aikaisin elämältä riistetyt sielut jäävät vaeltamaan maan päälle ikuisesti.

Voiko epävarmuuden takana olla pelko siitä, että työnantajaa palveleva asiantuntijabrändi kuolee ja muuttuu levottomaksi sieluksi, jos työsuhde katkeaa ikävästi?

Tähän pelkoon auttaa työnantajan lupaus siitä, että esimerkiksi vanhoja blogikirjoituksia ei (ainakaan ilman lupaa) nostella säännöllisesti esille, jos työntekijä vaihtaa työpaikkaa. Asiantuntijabrändiä ei myöskään tarvitse työpaikan tai alan vaihtumisen myötä tappaa. Sen elämä voi jatkua, jolloin valokuva tai asiantuntijablogi organisaation sivuilla tai kanavissa on vain representaatio, ei sielu.

Kenen jumala on aito?

Raamatusta ja Koraanista löytyvä tarina kultaisesta vasikasta on luultavasti monelle tuttu. Mooseksen noustessa Siinain vuorelle puhumaan jumalan kanssa, israelilaiset tekevät kultaisen vasikan ja alkavat palvoa sitä. Kultaisen vasikan voi katsoa edustavan pinnallista loistoa, jonka palvontaan ihminen lankeaa oikean totuuden sijaan. Israelilaiset selittivät Moosekselle, että kultainen vasikka ei ollut epäjumala vaan se edusti oikeaa jumalaa, myös Mooseksen jumalaa, mutta Moosekselle selitys ei kelpaa, vaan hän on kansalleen vihainen.

Ehkäpä sosiaalista mediaa vastustavat pitävät sosiaalisen median kanavia epäjumalina, joiden palvonta vie meiltä oikean jumalan, kun taas me somesta pitävät uskomme, että sosiaalinen media on yksi tapa olla yhteydessä jumalaan. Toiselle Whatsappissa ja Facebookissa vaihdetut kuulumiset edustavat “epäaitoa vuorovaikutusta” ja toiselle ne ovat tärkeä osa ihmissuhteiden ylläpitoa.

Osalle on luontevaa, että aktiivinen läsnäolo Twitterissä on osa työtä, kun taas osalle asiantuntijuuden esittely somessa on hömpötystä eikä “oikeaa työtä”.

Sosiaalisen median vastustajalle some on kultainen vasikka, joka kimalluksellaan huijaa tarpeeksi sokeat seuraamaan.

Jos nämä maagiset madot tahtoo karkottaa, on mato-ongelmaiselle kerrottava, että hän voi saada molemmat: oikean jumalan ja krusifiksin tai ikonin. Ikoni Jeesuksesta ei poista ortodoksilta yhteyttä hänen oikeaan jumalaansa, se on yksi tapa olla yhteydessä jumalaan. Samoin sosiaalinen media voi asiantuntijalle olla yksi väline olla yhteydessä työhönsä tai ystäviinsä.

Rikki menevä peili, kirottu sielu

Voodoota harjoittavat uskovat, että samankaltaisen esineen tai kuvan avulla, ihmiseen, eläimeen tai asiaan voidaan saada vahva yhteys. Valokuva on niin samankaltainen kuvauksen kohteena olleen ihmisen kanssa, että vahva yhteys on lähes taattu. Tästä syystä myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista osa pelkäsi valokuvia ja osa tahtoi niitä mukaansa uskonnollisiin rituaaleihin. Vaarana on kuitenkin aina se, että valokuva päätyy vääriin käsiin, jolloin ihmistä tai hänen omaisuutta uhkaa vahingonteko tai kirous.

Sosiaalisen median kautta ei juurikaan voodoota (tietääkseni) harjoiteta, mutta sama vahingoittumisen mahdollisuus on olemassa, kun asiantuntijan profiili seikkailee sosiaalisen median kanavassa kenen tahansa ulottuvilla.

Näkemällä mitä julkaisemme, muut voivat kritisoida, pilkata ja näin vahingoittaa meitä.

Artikkeli, joka meistä kirjoitetaan organisaation nettisivulle jonkun muun toimesta, ei omaa niin vahvaa samankaltaisuutta todellisen minämme kanssa kuin kuin henkilökohtainen asiantuntijatili Twitterissä tai LinkedInissä. Ne ovat niin lähellä meitä, että kun joku kiroaa, meihin sattuu enemmän.

Muinaiset egyptiläiset sekä antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset uskoivat, että heijastava peilipinta luo yhteyden ihmisen sieluun. Mikäli sielua heijastava peilikuva vaarantui, esimerkiksi meni rikki, myös ihmisen sielu oli vaarassa. Tästä on lähtöisin myös uskomus rikki menneen peilin myötä tulevista epäonnen vuosista.

Kun luomme asiantuntijuudemme peiliksi profiilin Twitteriin tai oman blogin, mitä tapahtuu, kun mokaamme?

Kyseenalaistetaanko koko asiantuntijuutemme, sielumme, jos emme osaa toimia sosiaalisessa mediassa oikein?

Pelko ei ole täysin aiheeton, sillä jokainen on nähnyt, mitä on käy niille, jotka lentävät liian lähellä aurinkoa eivätkä varo. Tässä avuksi voi toki tarjota faktan siitä, että suurin osa meistä asiantuntijoista mokailee joskus sosiaalisessa mediassa, mutta harvoin se koituu kenenkään lopulliseksi kohtaloksi. Kerrottakoon, että itse julkaisin muutama vuosi sitten vahingossa oman kuvani organisaation Instagram-tilillä, mutta vähin äänin poistin kuvan eikä musta hirviö nielaisut aurinkoa seuraavanakaan aamuna.

Tarvitaanko matokuuria?

Sosiaaliseen mediaan liittyvät uhkaavat uskomukset poistuvat samalla tavalla kuin suurin osa myyteistä: tiedon avulla. Myytit auttavat meitä jäsentämään todellisuutta silloin, kun me emme pysty ymmärtämään mitä ympärillämme tapahtuu. Sairaudet on ennen lääketieteen kehittymistä pistetty jumalien, ihmisten väärien tekojen tai ties minkä syyksi. Kun tietoa ei ole ollut, mutta ikävä asia on nähty, on se selitetty myytillä. Samoin sosiaalisen median ongelmat, kuten kohut, vihapuhe, ihmissuhteiden laiminlyönti ja muu vastaava, on helppo nähdä pahaksi mytologisoidun sosiaalisen median viaksi, vaikka taustalla olisikin jotakin aivan muuta.

Sosiaalista mediaa vastustavaa ihmistä on turha kammeta väkisin someguruksi. Tärkeämpää on kertoa hänelle sosiaalisesta mediasta ja antaa hänen mahdollisimman turvallisella tavalla tutustua siihen, mitä tekeminen siellä voisi olla. On hyvä myös tiedostaa, että hänen varovaisuutensa ei välttämättä ole turhaa:

Mistä me voimme oikeasti tietää, onko sielumme jäänyt ensimmäisen meistä otetun valokuvan vangiksi. 

Estääkö asenteesi tehokkaan viestinnän?

Julkaistu aikaisemmin LinkedInissä

“Sillä, onko yrityksen johtaja Twitterissä, ei ole mitään merkitystä.”, totesi Lauri Peltola Suomi Areenassa ja ainakin oma uutisvirtani Twitterissä täyttyi nopeasti kiivaasta kommentoinnista – osa puolesta, osa vastaan. En lähtenyt keskusteluun, sillä en osannut sanoa, oliko Peltola oikeassa vai ei. Minua kiinnosti enemmän se, millainen vaikutus sillä on, että käsittää jonkin asian merkityksettömäksi.

Opiskeluaikoinani kuulin sanonnan: varo sitä, millaisena viestijänä itseäsi pidät – se voi muuttua todeksi. Tällä viitattiin siihen, että jos oletamme olevamme viestijöinä tietynlaisia, alamme huomaamattamme olla enemmän ja enemmän sen karikatyyrin mukaisia, jonka olemme päässämme luoneet.

Peltolan kommentin aikaansaama keskustelu sai minut muokkaamaan sanontaa:

”Varo sitä, mitä viestinnästä ajattelet, sillä se voi omalla kohdallasi muuttua todeksi.”

Kreitler & Kreitlerin teoria kognitiivisesta orientaatiosta esittää, että jokaisen yksilön toimintaa ohjaavat merkittävästi ne käsitykset, oletukset ja uskomukset, joita hänellä on ympäröivästä todellisuudesta. Tämä pätee myös viestinnän kohdalla.

Jos käsitämme jonkin asian merkityksettömäksi, alamme kohdella sitä merkityksettömänä. Yksinkertaisesti sanottuna, kun asialla ei ole merkitystä, siihen ei resurssoi aikaa tai rahaa. On vaikea kuvitella, että Twitterin käyttöä turhana pitävä ihminen tuottaisi loistokasta sisältöä, sillä hänhän kokee tekevänsä työtä, jolla ei ole tarkoitusta.

Kuka nyt tuhlaisi kallisarvoista työaikaansa viestintään, jonka uskoo menevän harakoille?

Lopputuloksena on profiili, joka rewteettaa epäsäännöllisesti oman yrityksen mainoksia ja toteuttaa sille asetetun ennusteen – ei huomiota, ei kiinnostunutta yleisöä, ei merkitystä yrityksen toiminnalle.

Jos taas kokee Twitterin hyödylliseksi kanavaksi, käyttää luultavasti enemmän resursseja pohtiessaan asiantuntijabrändiä, kohdeyleisöjä ja sisältöjä. Tällöin oman tilin ylläpitoon käyttää aikaa, vaivaa ja työtunteja – ehkä jopa rahaa. Tämä puolestaan näkyy sisällössä, jolloin twiitit todennäköisemmin saavuttavat huomiota ja kiinnostuneen yleisön.

Twiittaaminen muuttuu merkittäväksi ja tärkeäksi, sillä twiittaaja itse on päättänyt, että se on merkittävää ja tärkeää.

Omia käsityksiä ja asenteita on hyvä säännöllisesti analysoida ja haastaa, sillä kun tiedostaa omien käsitysten voiman, on helpompi myös päästää niitä irti. Viestintä tehostuu, kun jotain ei tee vain siksi, että on iskostanut päähänsä vahvat asenteet tietyn asian merkityksestä tai merkityksettömyydestä.

En edelleenkään osaa sanoa, onko Peltola oikeassa vai väärässä. Voi olla, että hän on pohtinut käsityksiään pidemmälle kuin esimerkiksi minä, joka olisin tönimässä kaikki toimitusjohtajat Twitterin äärelle.

Siihen kuitenkin uskon, että jokaisen on hyvä pohtia säännöllisesti omia käsityksiään viestinnästä, eri kanavista ja sisällöistä sekä sitä, edesauttavatko käsityksemme tehokasta viestintää vai jarruttavatko ne toimintaamme.

Lopuksi vinkkaisin kaikkia katsomaan kollegani Taneli Pasasen vlogin, jossa hän pohtii, miksi käyttää mitäkin somekanavia. Siitä on hyvä aloittaa itsetutkiskelu.

 

Tekstin ajatukset pohjautuvat seuraaville tutkimuksille:

Imhof, M. 2010. What is Going on in the Mind of a Listener? The Cognitive Psychology of Listening. Teoksessa Wolvin, A.  Listening and Human Communication in the 21st Century. Wiley-Blackwell.

Imhof, M. 2004. Who Are We as We Listen? Individual Listening Profiles in Varying Contexts. International journal of listening. Vol. 18, p36-45.

Ala-Kortesmaa S. & Välikoski, T-R. 2008. Käräjätuomareiden ja syyttäjien käsitykset kuuntelemisesta. Prologi. Jyväskylä : Prologos. 2008, s. 28-50.

Kreitler, H. & Kreitler, S. 1972. The Model of Cognitive Orientation: Towards a Theory of Human Behaviour. British Journal of Psychology, Volume 63, Issue 1, 9–30p.

Sometuskammo on uusi esiintymiskammo

Julkaistu aikaisemmin LinkedInissä. 

Organisaatio X haluaa olla somessa näkyvillä ja kun konsultti ensimmäisen kerran puhuu blogista, Twitteristä tai Snapchatista, kaikki nyökyttelevät päätään innokkaina. Kyllä, kyllä. Tuota me juuri tarvitaan!

Sitten kysytään, kuka lähtisi kirjoittamaan tai laittamaan päivityksiä. Into tipahtaa. Huone voi olla täynnä asiantuntijoita ja toinen toistaan älykkäämpiä ja lahjakkaampia ihmisiä, mutta äkkiä kukaan ei osaa kirjoittaa tai keksi mitään ideoita.

Pari minuuttia aikaisemmin huoneessa oli sanavalmiita ihmisiä, mutta äkkiä kellään ei omasta mielestään ole yhtään mitään sanottavaa.

Luurikammosta ja esiintymisjännityksestä puhutaan paljon (Sivuhuomiona: Joka kerta kun olen kouluttanut tai opettanut esiintymistä, toiveena on tullut, että voisiko käydä läpi esiintymisjännistystä). Huomattavasti vähemmän puhutaan siitä, miten paljon itse kirjoitetun tekstin (oli se sitten vaikka 140 merkin twiitti) tai kuvan julkaisu voi jännittää. Pelottaa, mitä muut ajattelevat. Onko ajatus ihan tyhmä tai liian käytetty? Olenko tarpeeksi asiantuntija kirjoittamaan? Onko tämä kuva nyt tarpeeksi hieno Instagramiin? Edustanko nyt organisaatiotani oikein? Mitä jos joku kommentoi tähän jotain ikävää?

Ja miksei se jännittäisi. Julkaisemalla jotakin, avaa sisäisen maailmansa, ajatuksensa, kokemuksensa ja jopa asiantuntijuutensa muiden arvioivan katseen alle. Kun joku sitten toteaa ”Onko tämä nyt muka sun mielestä hauska juttu”, ”Näyttää vähän huolimattomasti tehdyltä” tai ”Eipä ole kovinkaan hääppöinen kuva”, se satuttaa. Alkaa nolottaa. Ajatteleeko se nyt, että minä olen huonompi ihminen, kun innostuin vanhasta vitsistä tai pidin tätä kuvaa nättinä.

Ajatteleeko se, että minä olen epäpätevä tai tyhmä, koska julkaisu ei ollut täydellinen?

Luovan kirjoittamisen opettajani ja kirjailija Niina Hakalahti sanoi kerran oppitunnilla, että ei ole sellaista aihetta tai tekstiä, mistä jollakin ei olisi jotakin ikävää sanottavaa. Aina on se joukko ihmisiä, jotka loukkaantuvat kissavideosta tai pitävät nolona kuvaa, joka ei ole ammattivalokuvaajan silmällä aseteltu. Mutta jos lähdet tuottamaan sisältöä tälle joukolle, et saa koskaan tuotettua yhtään sanaa tai kuvaa tai ääntä.

Mutta mitä konsultti, kouluttaja tai organisaation viestintävastaava voi tehdä, kun vastassa on joukko sometuskammoisia? Tässä muutama ehdotus alkuun:

Nosta kissa pöydälle: Jos vaikuttaa siltä, että nihkeys johtuu epävarmuudesta, ota asia puheeksi. Kysy mikä jännittää ja miksi olo on epävarma. Onko syynä esimerkiksi kokemattomuus somettajana vai pelko siitä, ettei osaa tuottaa yritykselle sopivaa sisältöä? Tietämällä ongelman, osaat tarjota ratkaisuja – esimerkiksi koulutusta, sisältöideoita tai mahdollisuuden tarkistuttaa omia ideoita ennen julkaisua.

Askel kerrallaan: ”Mutta kun meidän porukka ei ole mitään Pekka Saureja”, joku kommentoi kerran palaverissa. Kukaan ei ole eikä kenenkään tarvitse olla ensimmäisestä blogitekstistä tai twiitistä alkaen guru. Riittää, kun lähtee rohkeasti tunnustelemaan, kokeilemaan ja etsimään, mikä olisi oma tapa olla somessa. On parempi retwiitata pari kertaa viikossa kuin päättää olla kokeilematta mitään. Älä vaadi heti liikaa, vaan anna ihmisten totutella uuteen tehtävään.

Anna jotain minkä päälle rakentaa: On aikaa vievää ja ahdistavaa, jos sisältöä pitää lähteä kehittelemään joka kerta nollasta. Muutamia konsepteja kehittelemällä tai vaikka blogiaiheita tarjoamalla voi helpottaa somekammoisen taakkaa. Ainakin saa pienen vastuunvapautuksen, kun joku muu pyytää, että voisitko sinä kirjoittaa tästä tai voisitko mennä messuille ottamaan pari valokuvaa Facebookiin.

Älä lyttää: Koulumaailmasta tuttu punakynä virheiden päälle ja hyvän työn päälle ei mitään ei kannusta. Kun somessa alkaa tapahtua ensimmäisiä liikehdintöjä, voi olla, etteivät ne heti hivo täydellisyyttä. Silloin on tärkeää keskittyä siihen, mikä on onnistunutta ja mitä pitäisi saada lisää – ei osoitella virheitä ja nolata toista. Juhli onnistumisia ja unohda epäonnistumiset nopeasti!